torstai 26. helmikuuta 2015

Kehityskertomus

Barbin ja Barbin* kiinalaisen päiväkotiuran pitäisi alkaa ensi viikolla. Pidän tuossa konditionaalimuotoa, koska kieltäydyimme päiväkotia edeltävän lääkärintarkastuksen verikokeesta. Perustelimme tätä paitsi puhtaalla epäluulolla myös sillä että lapsilta tarkastettiin Suomessa kaikki mahdolliset sekä mahdottomat sairaudet hivistä kuppaan (kyllä, kuppaan) kun taas Barbien hemoglobiinitason pitäisi olla sellainen tieto, jota ilman päiväkodin luulisi voivan toimia. Viimeinen lause on tietenkin naurettava, sillä tärkeintähän on, että terveysvihkosessa on leima, ja meillä ei sitä leimaa ole, joten.

(Joten ensi viikolla käymme nöyrin mielin verikokeessa ja Barbit aloittavat päiväkodin ehkä sitten seuraavalla. Mutta lähellä ollaan!)

Päiväkotiin kiteytyy oikeastaan iso osa Kiinaan kohdistuneista odotuksistani. Siellä Barbit oppisivat kiinaa parissa kuukaudessa, niin että tulkkaisivat minulle lähikaupassa kunnon siirtolaismeiningillä. He solahtaisivat ikäistensä sosiaalisiin piireihin ja synttärikutsulistoille. Päiväkodin pihamailla minä tutustuisin muihin vanhempiin ja järjestäisin Barbit samoille harrastustunneille; päiväkotipäivän aikana, Harbin nukkuessa, minä opiskelisin kiinaa, kirjoittelisin lehtijuttuja ja ylläpitäisin ammatillista vireystilaani.

Aivan.

Ymmärryksemme mukaan päiväkotipaikkojen piti olla valmiina kunhan saavumme, ja hövelisti ajattelin, että Barbit saisivat pari viikkoa totutella uuteen maahan ennen kuin aloittavat. Mutta sitten oli jotain paperitöitä: tilinavauksia, palkkakuitteja, sen sellaista. Tämä prosessi on oikeastaan minulle valtaosin tuntematon, koska se on ollut Suurmetsurin taistelutanner, ja koska jossain kohtaa hän ilmoitti, että hänen olisi töissä tehtävä töitäkin ilman että painostan jatkuvasti päiväkotiasiassa.

Joulukuun alussa, kun pääsimme vihdoin tutustumaan päiväkodin tiloihin, sain kevyen ytimensulamisreaktion ymmärtäessäni, että päiväkoti olisi suljettuna tammikuun loppupuolelta maaliskuun alkuun, ja että edessä häämötti vielä kolme kuukautta kiinalaista elämää täysin omissa sosiaalisissa piireissämme. Barbit ehtisivät hyvällä tuurilla aloittaa viikoksi tai kahdeksi ennen viiden viikon pituista talvilomaa.

Lamaannusta seurasi kuitenkin hyväksyminen (sekä ulkomaanmatkoja, kyläileviä vanhempia ja sen sellaista). Koska päiväkotia ei ollut, piti keskittyä järjestämään päivämme mahdollisimman mukaviksi kotona - ja tyytyä ajatukseen, että cv:hen ei tule rivejä tältä vuodelta. Ymmärsin myös että lasten kanssa ei kannata seikkailla jatkuvasti uusiin paikkoihin, vaan mennä siihen lähimpään mukavaan.

Ja kas kummaa, arki alkoi luistaa paljon mukavammin. Niin mukavasti, että olen jopa harkinnut kannattaako päiväkotia enää edes aloittaa muutaman kevätkuukauden tähden. Mutta eiköhän. Jos nyt hemoglobiiniltaan pääsevät.

* Kysyin lapsilta, millä nimillä he haluaisivat itseään kutsuttavan internetmaailmassani. Vastaukset kuuluivat "Äiti" ja "Lamppu", mutta sanoin, että saattaa kuulostaa harhaanjohtavalta, jos raportoin äidin edesottamuksista. Tai lampun. Nämä tyrmättyäni Lamppu keksi että Barbi, mihin Äiti komppasi, että hänkin on Barbi. Pikkuveli saisi olla Harbi. Makustelen tätä nyt vielä.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Metabloggaamista

Jos luet tätä tietokoneelta, oletkin jo huomannut blogini muuttuneen verkkokalvojasi hiveleväksi visuaaliseksi ilotulitukseksi. Jos kännykältä, klikkaapa sivun alareunan tekstiä "näytä internetversio", unohdettuasi ensin tuon äskeisen luonnehdinnan. Sivupalkista löytyy kaksikin uutuutta: puuttuvaa blogikuvitusta korvaamassa Instagram-kuvani (kiitos Liinan esimerkin ja vinkin) ja niiden alla kuvatutkielmani Wuhanin ilmanlaadusta.

Maisemamosaiikki syntyy samaisen Instagram-tilin kautta klassisella metodilla: yksi kuva samasta kohteesta - parvekkeeltamme etelään - kerran päivässä. En malta itsekään odottaa minkä huikean variaation harmaan sävyjä maisemasta saan esiin! Tähän mennessä kehitys on ollut ihastuttavasti kohti kirkkautta, mutta valitettavasti lomakauden pysähtyneisyydestä huolimatta PM2.5-pienhiukkasluvut ovat pysytelleet 150-200 välillä eli tukevasti myrkyllisen puolella.
 
Varsinainen (ilo)uutinen tulee kuitenkin tässä: nimesin projektini "100 days of Wuhan" sen kummemmin päiviä laskematta. Sittemmin ymmärsin, että sata päivää ehtii hädin tuskin täyttyä ennenkuin palaamme hengittelemään varsinaissuomalaista ekoilmaa. Ajatella! Tässähän tulee melkein haikea olo.

Kolmas uutuus on, että päivitin vihdoin valheellisen bannerini. Suomessa laatimani otsakekuva oli, nyt sen voin tunnustaa, Hongkongista vuodelta 2008. Ja kun nyt tunnustella aloin, kerrottakoon, että kuvittelin blogia laatiessani Wuhanin kaupunkikuvan näyttävän jokseenkin samanlaiselta. Harmi etten enempää tuonut esiin kuvitelmiani tulevasta vuodesta, nyt niille olisi mukava hyväntahtoisesti naureskella.

Kuin kaksi marjaa: Wuhan
ja Hongkong.

Uusi bannerikuva on aitoa Wuhania. Se on kotikadultamme risteävältä isommalta valtaväylältä, ja oletettavasti yksi keskeisiä syitä taksin saamiseen vaikeuteen (heti niiden yleisen vähäisen saatavuuden jälkeen). Tuottaa pientä ruuhkantapaista. Wuhan, Different Every Day on kaupungin slogan, mutta siinä missä pilvenpiirtäjät tuntuvat nousevan pelkän ajatuksen voimin, on tämä kaksikerroksinen valtatiehanke pahasti jäissä. (Tylsä totuus lienee, että pilvenpiirtäjät nousevat ajatuksen sijaan yksityisen rahan voimin, kun taas tämän työmaan kohdalla julkinen sellainen on loppu.)

Lasten kanssa kadussa on kuitenkin viihdykkeensä, etenkin bussilla matkustaessa: se ei nimittäin tarjoa mitään pientä hytkytystä, vaan heittää ihan aidosti penkistä ilmaan. Parasta hupia.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Pako Wuhanista

Itse loma siinä hotellinvaraussaagan ja altaaseensyljeskelyn välissä oli juuri niin raskasta kuin voi lasten kanssa lomailun kuvitella olevan. Jouduin valtaosan ajasta viettämään puoli-istuvassa asennossa rantatuolissa lasten leikkiessä altaan reunalla ja kuopuksen päiväunien aikaan olin pakotettu kutimoimaan parvekkeella isompien lasten pitäessä barbikylpylää kylpyhuoneessa. (Kyllä, joka päivä.)

Oli siis likimain täydellistä. Kukaan ei edes ryöstänyt lapsia, mitä olin pitänyt suurimpana huolenani. Tai ehkä ainoana. En taida osata pitää lasten itsensä tuottamia jatkuvia hätätilanteita mitenkään hätäännyttävinä. Kuten myös olin uskaltanut kuvitella, uudenvuoden matkustusruuhkat koettiin muualla ja muulloin kuin meidän reitillämme.

Uusia elämyksiähän tällaisessa lomakonseptissa ei etsitä, vaan helppoja ja tuttuja: hengasimme aamuisin uima-altaalla ja iltapäivisin rannalla paitsi silloin kun kävimme aamulla uimarannalla ja vasta myöhemmin altaalla. Iltaisin syötin lapsille spagettia ja jauhelihakastiketta hotellin ravintolassa sekä riisiä ja tofua pihan toisella puolella sijaitsevassa kalaravintolassa, jonka akvaarioiden seuraaminen toimi iltaviihteenä. Hieman rajuna iltaviihteenä, sillä kalat kalautettiin haavinvarrella kuoliaiksi siinä ravintolan lattialla, mutta hyvähän se on lasten tietää mistä ruoka tulee. Halusivat tofua.

Me puolestaan toimimme viihteenä henkilökunnalle. Hieman rajuna viihteenä, sillä ensimmäisenä iltana lapset hajottivat teekannun sekä muutamia muita astioita. (Ei palovammoja, kyllä sekasortoa.) Tästä huolimatta meidät otettiin suurella ihastuksella vastaan myös seuraavina iltoina.

Muutaman kerran poistuimme hotellin välittömästä läheisyydestä: kerran aiemmalla matkallamme bongaamaamme ekspatin taivaaseen eli varmastikin Kiinan kalleimpaan supermarkettiin, missä myydään niin halloumia kuin luomuruisleipääkin, ja kaksi kertaa hotellin lähellä sijaitsevalle tivolille, jossa klassisen Alivaltiosihteerisketsin mukaan säästin tuplaten, kun en vienyt lapsia sisälle kummallakaan kerralla. Saivat hyppiä trampoliinilla siinä alueen ulkopuolella. Raukat. Kävimme myös pehmiksellä KFC:llä.

Matkan haastavimmat hetket liittyivät aamiaisbuffettiin, joka teoriassa on lasten kanssa kiva idea, tiedättehän, jokaiselle jotakin. Käytännössäkin se on lapsille kiva, koska en listalta suostuisi tilaamaan aamiaiseksi pelkkiä pannukakkuja. Käytännössä on kuitenkin myös melko hasardia navigoida ravintolassa hakemassa santsimehua ja santsikahvia ja vielä kerran santsipannukakkuja joko jättäen lapset keskenään pöytään tai sitten heitä mukanaan paimentaen. Ystävällisestä palvelukulttuurista huolimatta meitä seuranneelle tarjoilijajoukolle ei tullut mieleen tarjoutua kantamaan tai noutamaan tuotteita puolestani. Enkä minä kai nyt ala kyselemään jos ei pakko ole.

Hieman huvittuneena pohdin itseäni kiinalaisten silmissä: edestakaisin poukkoilevana kaoottisena hahmona, joka antaa alle kaksivuotiaan levittää annoksensa vaatteilleen ja lattialle, juo kahvinsa aina kylmänä ja ponnettomasti hokee että yrittäkääpäs nyt käyttäytyä samalla kun lapset riehuvat suomalaislasten lailla. Siinä missä minulla oli huoltosuhde yhden suhde kolmeen, tyypillisellä perhekunnalla se oli neljän suhden yhteen, eikä puhettakaan, että edes keskimmäiseni ikäinen lapsi söisi avustamatta.

Että jos nyt jotenkin voin maksaa Kiinalle takaisin tätä blogiksi kutsuttua antimatkailumainostani, olkoon se siinä, että saan ihmiset rakastamaan yhden lapsen politiikkaa.

Ja lapseni Sanyaa.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Ällötysten markkinoilla

Shokeeraavimpia käytöskoodieroja Kiinan ja Suomen välillä on suhtautuminen erilaisiin ruumiineritteisiin. Äitinä en osaa paheksua pienten lasten kadunvarteen pissattamista, johon on myös hyvin käytännöllinen syy: vaippojen sijaan lapsilla käytetään yleisesti halkiohousuja (joiden hienoa nimeä en tiennyt ennen Mari Mannisen kolumnia samasta aihepiiristä).

Mutta täällä hätä ei tunne paikkaa. Lapsen voi pissattaa kaupan roskaämpäriin tai keskelle leikkipaikkaa, juuri siihen missä lapsi sattuu olemaan. Myönnän myös hätkähtäneeni nähdessäni arvioni mukaan yli viisivuotiaan pojan kakkaavan lentokentän (ulko)odotustilassa. Vessa tuskin oli kohtuuttoman kaukana.

En myöskään erityisesti pidä ovettomista kyykkyvessoista.

Pahinta on kuitenkin räkä. Sormiin niistäminen ja rään pudisteleminen uimahallin pukuhuoneen lattialle tai kaupan myyjältä putiikkinsa ovelle aiheuttaa kiusallisia ajatuksia fasiliteettien yleisestä hygieenisyydestä. Sen voittaa ällötyksessä ainoastaan kurluttava räkää keräävä ääni, klimpin muotoilu kielellä ja sen päästäminen bussin lattialle tai pihalla juuri siihen liukumäen viereen.

Viimeisenä päivänä Sanyan-lomallamme puistattava ääni kuului naapuripöydän mammasta, joka nousi rauhallisesti, vaelteli kohti terassin kaidetta ja lähetti klimppinsä hotellin uima-altaaseen.

Nuudelien juuttuessa kurkkuun saatoin vain kiittää ajoitusta: että uintimme oli siltä matkalta jo uitu.

torstai 12. helmikuuta 2015

Ettei tylsäksi kävisi

Päätin suhteellisen lyhyellä varoitusajalla viedä lapset Sanyaan tylsistymistä ja huonoa ilmaa pakoon. Pitkällä uudenvuodenlomalla harrastukset olisivat tauolla, monet paikat suljettuja ja Suurmetsuri töissä. "Onhan nyt loma, mutta luulisi ihmisten silti töihin tulevan", viestitteli mies sittemmin autiolta toimistolta. Olen joskus aiemminkin yrittänyt työläästi avata Hitachille loman käsitettä ja sitä kuinka monet ihmiset pyrkivät jopa maksimoimaan sen määrän.

No mutta asiaan. Koska matka-ajankohta osui äärimmäisen vilkkaaseen matkustussesonkiin, yllätyin, että kymmenen päivää ennen matkaa löytyi vielä valinnanvaraa. Päädyin jonkinlaiseen hotellin ja huoneistohotellin välimuotoon, jossa oli mahdollisuus laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä, näiden molempien kun ajattelin helpottavan lomailua yksin lasten kanssa. Pihalla oli uima-allas sekä kiipeilyteline, joka on harvinaista herkkua Kiinanmaalla ja siten ehdoton myyntivaltti lapsille.

Viime tiistaina, päivää ennen matkan suunniteltua alkua, saan puhelun Ctrip-nimisestä firmasta, jonka kautta hotellin varasin ja joka kehuu olevansa Kiinan johtava matkanjärjestäjä. Ensimmäisessä puhelussa luuri siirtyy kädestä käteen lausuntaharjoituksella "Wait a moment", mutta seuraavaan löytyy englannintaitoinen, joka kertoo, että varaamaani hotellia ei ole "varusteltu" vastaanottamaan ulkomaalaisia ja he näin ollen joutuvat perumaan varaukseni. Jään jankuttamaan virkailijan kanssa tyhjin yrityksin kuten "Ettehän te vain voi perua hotellivaraustani puoli vuorokautta ennen lähtöä!" ("Vaikka emme peruisi, hotelli ei voisi ottaa teitä vastaan." Varustelu tarkoittaa lupaa, annan itseni ymmärtää.) "Haluan korvaavan hotellin, samantasoisen, mutta en maksa enempää!" ("Olet tervetullut tekemään nettisivuiltamme uuden varauksen.") "Haluan kompensaatioita!" ("Minulla ei ole siihen valtuuksia.") "Miten tästä ei mainita mitään netissä?" ("Valitettavasti emme tienneet, lisäämme tiedon sinne kyllä."*)

Ja niin ne sitten peruvat varaukseni. Päivää ennen matkaa, maan vilkkaimman matkustussesongin aikana. Olen kuitenkin ylpeä tiukasta argumentaatiostani, sillä saan uuden puhelun, jossa luvataan, että kompensaatioksi minulle maksetaan yhden yön hinta hotellissa. Myöhemmin illalla saan sähköpostin, jossa ilmoitetaan, että hotelli pidättää minulta ensimmäisen yön hinnan, koska olen perunut varaukseni alle 24 tuntia ennen matkaa.

Ei auta itku hotellimarkkinoilla, vaan niin käy äiti-ihminen yösydännä etsimään uutta hotellia. Teen tuskaisan valinnan, maksan viikon yöpymisen, saan kuittauksen maksun perillemenosta ja käyn nukkumaan. Lentokentälle on määrä lähteä kymmeneltä aamulla.

Aamun tuoksinassa huomaan pari vastaamatta jäänyttä puhelua sekä viestin. Viestissä kerrotaan, että Ctrip ei ole saanut rahojani eikä yhteyttä minuun, joten he peruvat varaukseni. Masinoin kiinalaiset taustavoimani soittamaan firmaan, mutta ystävä soittaakin suoraan hotelliin ja kertoo että saisi tehtyä uuden varauksen. Tokikaan varaamaani huonetyyppiä ei enää ole saatavilla - on vain kalliimpia. Ai että saisin sen samaan hintaan? Arvaatte varmaan.

En pysty hyväksymään tätä, joten alkaa kolmas kiivas hotellin metsästys ja uhmakkaiden puheluiden soitto Ctripin asiakaspalveluun. Selitykseksi varauksen perumiseen kerrotaan, että luottokorttimaksuani ei saatu varmennettua. Varmennukseksi minun olisi pitänyt lähettää sähköpostitse valokuva luottokorttini etu- ja takapuolesta sekä passistani. Eli vaikka löytäisin uuden hotellin ja tekisin uuden varauksen, minun pitäisi toimittaa heille nämä. Tietoturvajärjestelmäni kieltäytyy.

Tässä kohtaa kertomusta istun taksissa matkalla lentokentälle. Kolmen lapsen kanssa. Ilman hotellivarausta. Pieni kipu luottokorttilaskussa alkaa tuntua ihan hyvältä idealta, eli otan nöyrästi vastaan kalliimman huoneen, jonka kiinalainen ystäväni minulle varaa. Kertomalla nimensä ja puhelinnumeronsa.

Sittemmin olen saanut vielä muutamia yhteydenottoja Ctripiltä. Ensimmäisessä kerrotaan, että maksamani summa viikon hotellimajoituksesta palautuu luottokortilleni kuukauden kuluessa. Kyllä: juuri se maksu, jota he eivät koskaan vastaanottaneet. Toisessa pyydetään kiinalaista debit-korttiani, jolle he voivat palauttaa lupaamansa yhden yön hinnan ensimmäisestä hotellivarauksestani. Ei tarvinne kertoa etten omista sellaista. Täysin ymmärrettävästi he voivat veloittaa ulkomaista korttia, mutta eivät maksaa sinne. Vaihtoehtona olisi ollut myös "c-raha", jota voisin käyttää seuraavissa varauksissani. Ilmoitin mahdollisimman tylysti, että tällaiselle rahalle minulla ei tule olemaan käyttöä, ikinä.

Hotelli oli ihan kiva.

* Ja näinhän siellä toden totta nyttemmin kerrotaan: [Hotel] is located in the beautiful Dadonghai area with a variety of dining and entertainment outlets in the vicinity. Tastefully built and designed, this Sanya hotel offers luxurious suites. In-room amenities include an air conditioner, mini fridge and hair dryer. The property has on-site Chinese and Western restaurants, as well as a wine and cigar bar. Those looking for a freshwater alternative to the beach can take a dip in the swimming pool, play beach volleyball, tennis, or work out in the gym. Notta jos ei tuosta ymmärrä, ettei ulkomaalaisia oteta vastaan, niin mistä?

maanantai 2. helmikuuta 2015

Miniloma HK:ssa

Vanhoina hyvinä aikoina tammikuussa, kun vanhempieni olivat meillä kylässä, karkasimme Suurmetsurin kanssa hääpäivän viettoon Hankouhun. Tämä tarunhohtoinen kohde tunnetaan myös Wuhanin liikekeskustana - jossa olen käynyt tähän mennessä kolmesti, ja niistäkin reissuista yksi suoritettiin sivuille vilkuilematta imigranttivirastoon. (Kyösti vähän mutisikin, että pitikö nyt niin kauas ja Wuchangissa olisimme olleet jo perillä.)

Tässä kohtaa voisi aiheellisesti kysellä, että kannattaako valittaa kaupungin tarjontaa jos ei kotikulmiltaan poistu, niin kannattaa: matka meiltä hotellille kesti hyvät kaksi tuntia. Metrolla. Minä lähdin matkaan hyvissä ajoin suunnitelmanani poiketa kaikkiin ihaniin kahviloihin ja baareihin lukemaan ja kutomaan ja siemailemaan kuohuviiniä, mutta niiden osalta tarjonta näytti olevan yhtä runsasta kuin Wuchangin puolella eli vaelsin suoraan hotellille asti. Turhaan eivät nimenneet sitä Shangri-laksi.

Hitachin lähestyessä onnelaa töittensä jälkeen päätin tsekata meidät nopeasti sisään, mutta se ajatus muuttui sitten monipolviseksi performanssiksi passittomuudesta ja sisäänkirjautumisen mahdottomuudesta. Lopulta pääsimme sisään lähettämällä vastaanottoon skannatut passien nimiölehdet. Kansallinen turvallisuus oli jälleen hallinnassa. (Ei kai meille nyt tullut mieleenkään, omassa kotikaupungissa!)

Illallistimme nuhjuisessa ranskalaisessa ravintolassa aiemmin samana iltana googlatulla "Wuhanin baarikadulla", joka ymmärrettävästi oli varsin hiljainen torstai-iltana. Siksi hämmästyksemme olikin suuri kun verrattain varhaisen illallisemme jälkeen katu edessämme parveili nuoria ja musiikin jytke kaikui Victoria Clubista.

Eihän siinä ollut mitään vaihtoehtoja, semminkin kun kyseessä oli varmasti ainoa yhteinen ulkoiluiltamme Wuhanissa. Ovihenkilökunnan yritettyä keskustella kanssamme kiinaksi, paikalle haettiin mies, joka esittäytyi johtajaksi. "Welcome to my club", hän sanoi ja ohjasi meidät seisoskelupöytään täpötäyden yökerhon keskelle. Kyllä, kello oli yhdeksän illalla. Suurmetsuri tilasi kaksi olutta, minkä jälkeen meidät ohjattiin pois pöydästä ja baaritiskille. Kiertävinä antropologeina ymmärsimme nopeasti, että seisoskelupöytiin vaadittiin minimitilaus, 6 tai 12 oluen luokkaa, kun taas istumapöytiin lisäksi viskipullo sekä naposteltavaa.

Puvut ja töyhtökampaukset, wuhanilaiset diskohain tunnusmerkit.

Baaritiskillä kun olimme, yritimme saada folkölimme sijaan drinkkejä, mutta eksoottiset pyyntömme "rommista ja kolasta" sekä "ginistä ja tonicista" aiheuttivat suurta hämmennystä henkilökunnan keskuudessa. Se on meille täällä vallitseva asiantila, joten emme hätääntyneet vaan jatkoimme sinnikkäästi pullojen osoittelemista sekä kännyköiden käännösohjelmien käyttöä. Lopulta baarityttö näytti rommipulloa ja kännykältään tekstiä: "This wine with coca-cola tone?" Kyllä, juuri niin!

Kyöstin ginikokis oli vähän eksoottisempi.

Yökerhossa oli enemmän ohjelmaa ja dj:itä kuin turkulaisissa yökerhoissa yhteensä, mutta myös jännittävä tapa miksata jokaisesta biisistä vain 30 sekuntia. Niin mielelläni kun olisin Sandstormin jorannut ihan kokonaan.

Vaihdoimme siis baaria, jossa oli tällä kertaa astetta sinnikkäämpi tarjoilija. Tilasimme kaksi olutta ja saimme kuusi. Ja siis sen pöydän. Tämän paikan vetonaulana oli ulkomaalaisia tiskijukkia sekä elävä laulaja, ja puolenyön aikaan useammassa pöydässä viriteltiin syntymäpäiväonnittelut. Sitten ihmiset jo pakkasivatkin tavaransa ja lähtivät kotiin.

Tolkun väkeä nämä kiinalaiset: heti töistä baariin niin pääsee ihmisten ajoissa nukkumaan ja taas aamulla ihmisinä töihin. Kauhean raskasta on elämä jossain Espanjassa, kun yökerhot aukeavatkin vasta yhden aikaan. Onneksi oli nuorempi siellä ollessaan.

No mutta. Espanjalaiseen uloslähtöaikaan hyppäsimme siis taksiin yökerhon edessä (kolme niistä kuudesta oluesta käsilaukussa), minkä jälkeen puhkuin koko matkan Suurmetsurille miten paljon parempaa elämämme olisi Hankoussa, kunnes tämä muistutti, että ei niitä takseja ollut sielläkään ollut ilta-aikaan. Ja niin, ehkäpä taksin saisi yöllä Wuchangissakin. Tuskin tulen kokeilemaan.