torstai 27. marraskuuta 2014

Kenellä on aikaa harrastaa?

Projektissani "arki sujuvaksi" on otettu harppauksia eteenpäin, kun olemme saaneet lapsille järjestettyä harrastuksia. Kuinka mukavasti arkea rytmittääkään, kun tietää, että keskiviikkona viideltä ollaan kuvataidekoulussa ja torstaina seitsemältä tanssitunnilla. Ai jai! Vielä kun löytäisin futisjoukkueen itselleni.

Harrastusten löytyminen ei ollut lainkaan itsestäänselvää. Halusimme harrastuspaikat naapurustosta, eikä sellaisia kuulemma löytynyt. Kunnes sitten löytyikin, vähän joka korttelista. Näin meidän ongelmamme tapaavat ratketa, sattumalta ja vahingossa.

Koska päiväkodin aloittaminen on viivästynyt, ovat harrastukset nousseet sitäkin korkeammalle arvoasteikossani. Järjestäytynyttä toimintaa! Sosiaalisia suhteita! Perheen ulkopuolisia kontakteja!

Pikkuhiljaa.

Taidekoulussa nökötän lasten vieressä tulkaten opettajien innokkaita toiveita lapsille ja vastaten opettajille, että "he nyt mieluummin tekevät näin". Ilmeisesti suomalainen päiväkoti on opettanut suurempaan vapauteen, eivätkä lapseni tahdo noudattaa tarkkoja ohjeistuksia siitä mitä kulloinkin tulisi tehdä. Ja tarkkoja ne ovat. Viime tunnin aiheena oli hai, jolla on kipeä hammas, jota rausku vetää irti pihdeillä. Niin vaikka nyt järjestätynyttä toimintaa haluankin opettaa, on minusta ihan okei, jos toinen haluaa mieluummin piirtää hain kaveriksi meduusan eikä hammaskipua ollenkaan.

Mutta kaikessa ohjaavuudessaan opettajat (kyllä, kolme ohjaajaa yhdessä ryhmässä) koittavat luonnollisesti vain palvella hyvin. Ja lasteni taituruutta ja kauneutta kehutaan ylenpalttisesti. Toivottavasti se vähän siitä tasoittuu.

Tanssikoulussa, jonne keskimmäinen ei suostunut palaamaan, kun häntä oli kivuliaasti yritetty venyttää, en sentään joudu istumaan salissa, vaan viihdytän sen ulkopuolella joko kahta nuorempaa tai vain itseäni. Eli täällä sosiaalistuminen on astetta pidemmällä. Lapsi ei toki puhu kenellekään, ja jättää taukokeittonsa syömättä, mutta osaa seurata liikkeitä. Ja toisin kun taiteessa - ja toisin kuin keskimmäistä - tanssissa häntä saa jopa pakottaa asentoihin.

Harrastukset on nyt siis järjestetty tarvehierarkiassa ensimmäisille, mutta kuopuksen kohtalona on yhä kotiin rajoittuva virikkeettömyys. Ilmeisesti kiinalaisisovanhemmat eivät tosiaan kulje yksivuotiaitten kanssa värikylvyissä ja muskareissa. Mutta voin murehtia meidän päiväohjelmamme laatimista, kunhan isommat lapset ensin aloittavat päiväkodissa. Kenties vasta tammikuussa.

Ja sitten olisi kai aikuisten vuoro. Kyselin yhdeltä (no okei, ainoalta) paikalliselta tutultani hänen harrastuksistaan (tähän Suurmetsuri muuten törmäsi ollessaan ostamassa liinavaatteita lähikorttelista, sattumalta ja vahingossa). Harrastuksia ei ole; ei ole aikaa itselle. Näin siis yksilapsinen opettaja, jolla on opetusta kolmena päivänä viikossa. Ja jonka opettajamies tekee myös lyhyempää viikkoa, ja jonka anoppi asuu samassa taloudessa lasta hoitaakseen. - Miten sinä voit ehtiä kutoa? hän ihmetteli, kun pyysin apua langan etsimiseen.

No en paljon ehdikään. Mutta vähän kuitenkin, mielenterveystyöksi. Naisten jalkapallojoukkueen löytäminen näyttää yhä heikolta.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Taksiongelma

Suomessa kohistaan Uber-taksipalvelun maahantulosta. Omasta näkökulmastani suomalaisten taksien suurin ongelma on niiden kova hinta, jonka lisäksi on tietysti teoreettinen saatavuusongelma jos haluaisi saada vuoka-auton juuri valomerkin aikaan. Mutta todellisiin ongelmiin pirssimarkkinoilla olen törmännyt täällä, ostopalveluiden luvatussa maassa. Enkä tarkoita epärehellisiä taksikuskeja, joista Forexissa varoiteltiin, vaan sitä etten edes pääse taksin penkille epärehellisen kuskin joskus löytääkseni.

Lennosta taksin löytäminen on kellonajasta riippuen joko haastavaa tai mahdotonta. Jos kellonaika on haastava, saa pysäytettyä auton ja kerrottua (eli näytettyä kännykältä) määränpään, kuski useimmiten pudistelee päätään ja jatkaa matkaa. Eikä ainoastaan meille vaan myös paikallisille. En ole varma johtuuko tämä siitä, että taksi olisi tilattu muualle, eikö kuski tunne osoitetta vai eikö vain halua meitä kyytiin tai ajaa tähän suuntaan. Paikallisten taksinmetsästys tapahtuu melko päättäväisellä asenteella, punaisissa valoissa avataan ovi ja juostaan perässä jos kuski pudistelee päätään ja yrittää kaasutella pois. Minulla on vielä vähän hiomista tuossa.

Toki taksin voi tilata - jos kielitaito antaa myöden - mutta ei ruuhka-aikaan, mikä tarkoittaa vähintäänkin koko aamua sekä iltapäivää ja iltaa.

Itselleni ongelma on akuutti, koska liikkuminen on työlästä: bussit ovat täysiä, vaunuilla mennään takaovesta, mutta matka pitää maksaa etuovella, metroihin ei ole hissejä (ja metrot ovat täysiä) ja äärimmäisen harvoin pääsee yhdellä kulkuneuvolla määränpäähänsä. Puoli-ilmainen taksikyyti olisi siis varsin houkutteleva.

Nimittäin puoli-ilmaista se on: tähän astiset taksimatkamme ovat olleet kahden euron hujakoilla. Näin maallikkona voisi ajatella, että miksi ei vain laiteta sanotaan vaikka pariakymmentätuhatta taksia lisää liikenteeseen; matkustajia ilmeisesti riittää. Ja niin riittäisi työntekijöitäkin, kuvittelisin, kun missä tahansa kaupassa on viisi asiakaspalvelijaa siinä, missä Suomessa olisi yksi. Tai useammin nolla.

Uber ei taida tässä auttaa. Toivottavasti paikallisviisauden kertyminen auttaa.

torstai 20. marraskuuta 2014

Huonojen paitojen kaipuu

Muuttoa edeltävät viikot pohdin lähinnä pakkaamista. Kuten kirjoitin, en osannut murehtia elämää täällä, vain elämämme siirtämistä tänne. Vaikka ja koska väliaikainen siirtyminen maailman toiselle laidalle on kaikkea muuta kuin ekoteko, halusin tehdä parhaani minimoidakseni tavaran oston vuoden aikana.

Olemme olleet täällä kolme viikkoa ja pohdin yhä pakkaamista analysoiden suoritukseni onnistumista.

Koska valitsimme olla lähettämättä tavaroita rahdilla (jossa menisi parisen kuukautta), minun on ollut hyväksyttävä se, että päivittäiseen elämään tarvittavat kodinesineet on ostettava täältä. Tiskiharjan toin Suomesta ja listallani oli myös juustohöylä sekä kuorimaveitsi, jotka unohdin (tiedän, pöyristyttävää). Jälkimmäisen saimme hankittua Ikeasta, mutta juustohöylä ei kuulunut edes sen valikoimiin. Mutta eipä kuulu juustokaan kuin yhden luksuskaupan valikoimiin, ja leipä täällä on varsin pullaa, eli ei höylälle taida niin tarvetta olekaan. (Tarkemmin yritykseni sisustaa asunto vuodeksi minimistandardein löytyy instagramistani häsällä #vuodensisustusblogi2015.)

Mutta entäpä muiden tavaroiden osalta? Lähdimme matkaan viiden matkalaukun voimin, joista yksi sai painaa puolet tavallisesta. Rinkka ja neljä jättilaukkua. Sen lisäksi kaksi lentolaukkua, Kyöstin reppu, minun käsilaukkuni, lasten reput, rattaat ja turvaistuin (jossa pidimme kuopusta bussissa matkalla lentokentälle - täällähän luonnollisesti matkustamme paitsi ilman turvaistuimia myös ilman turvavöitä). Ihan älyttömästi, eikö? On. Kunnes alkaa mahduttaa niihin useamman vuodenajan varustusta viidelle.

Yksi matkalaukku allokoitiin minun tavaroilleni, yksi Suurmetsurille ja kaksi lapsille. Kymmenen kilon rinkka meni kokolailla lasten leluille ja kirjoille (omalta osaltani ratkaisin kirjojen paino-ongelman hyväksymällä e-kirjat lopullisesti, mutta lapsille halusin edes muutamia kirjakirjoja). Lisäksi mukaan piti saada rasvat ja aurinkorasvat, lääkkeet ja vitamiinit, Suomi-tuliaisia tuntemattomille, pussillinen laturinjohtoja ja piuhoja, ja ensimmäisten päivien eloonjäämispakkaus eli maitojauhoja ja kilo kaurahiutaleita - ja tietysti mutteripannu ja kahvipaketti. Ihan vain varmuuden vuoksi. (Olisihan niitä saanut täältäkin.) Uimakellukkeet. Sateenvarjot.

Yksi iso laukku oli omistettu ulkovaatteille ja kengille. Kuten Ehtoisa juuri totesi, kengissä on vaikea olla minimalisti. Itselleni pakkasin ballerinat, kävelylenkkarit, syyskengät ja släpärit. Niin ja kahdet korkokengät. Onhan siinä jo kuudet, ja kuitenkin matkasta jäivät pois niinsanotuista peruskengistä juoksulenkkarit (ei käyttöä näillä saasteilla), jumppakengät (ei käyttöä näillä kuntosalihinnoilla), saappaat (eipähän tarvitse ulkoilla sateella) ja talvikengät (en vielä tiedä olisiko tarvinnut). Piste siis kenkävalinnoista.

Lapsille otin mukaan kahdet välikausivaatteet sekä fleecepuvut, ja näyttäisi että niillä pärjätään. Niin sanotut tekniset ulkovaatteet ovat täällä, kuten kuvittelin, kokolailla tuntemattomia. Pienet lapset topataan paksuihin vanuasuihin ja isommat ovat tavallisissa housuissa ja takeissa. (Myös sisällä, koska meidän taloutemme tuntuu olevan ainoa, jota lämmitetään. Jopa lasten tanssikoulussa muutama lapsi jumppasi toppatakki päällä. Täten otin pisteen myös siitä, että jätin lasten jumppapuvut ja -trikoot pakkaamatta.) Paikallisten silmiin lastemme vaatteet näyttävät kuitenkin kovin ohuilta, ja mummot käyvät leikkipaikalla ihmettelemässä ja kurkkimassa takkien alle, että paljonko siellä on vaatetta. Ja samalla meidän lapsemme ovat ainoat, joilla on pipot päässä.

No mutta asiaan takaisin. Villasukkia pakkasin kaikille, mutta kotitohvelit olemme silti jo hankkineet, koska jäätävän kylmät ja liukkaat laattalattiat eivät juuri jätä vaihtoehtoja. Paikallisten tapa liikkua kotioloissa ulkokengissä ei ole vaihtoehto. Koska juhlakalenterimme näyttää melko väljältä, olisin varmastikin voinut jättää toiset korkokengät pakkaamatta ja tuoda mukanani Reinot. Tästä yksi miinuspiste.

Itse pakkaamisoperaatio toteutettiin kahdessa erässä siten, että päivää ennen lähtöä pakkasimme kaiken mitä ajattelimme tarvitsevamme. Sitten pakkasimme kotimme pakettiin ja siirryimme vanhempieni luo. Seuraavana aamuna pakkasimme uudelleen, tällä kertaa lentoyhtiön sallimissa painorajoissa. (Suoritus oli täydellinen, sillä Finnairin vaaka punnitsi laukut keskimäärin 20,1 kilon lukemiin. Saimme mukaan siis teepaidan verran ekstraa.)

Eniten on jäänyt harmittamaan kutimukseni, jonka karsin ajatuksella, että se voi lentää tänne myöhemmin vanhempieni mukana. Olisin halunnut sen aiemmin. Toinen suuren kertaluokan virhe, minkä tavallaan tiedostin jo etukäteen, on se, että en pakannut kotipaitoja. Otin mukaan kyllä verskat, mutta hölmösti ajattelin, että koska voin pakata mukaan niin rajallisen määrän vaatteita, otan mukaan vain hyviä paitoja, koska niistä ajan myötä kuitenkin tulee huonoja. Nyt koska minulla ei ole kotipaitoja (eikä kylmällä vedellä pesevä pesukoneemme puhdista minkäänlaisia tahroja), kaikista paidoistani on hyvällä vauhdilla tulossa huonoja.

Nämä virheet hyväksyen, näemmä on mahdollista saada viiden hengen perustarpeet tiivistettyä reiluun sataan kiloon. Viime vuosina on esiintynyt erilaisia numeerisia tavoitteita materian karsimiseksi, ja hetken huvittelin ajatuksella, että laskisin tavaramme tai edes vaatteeni. Se ei kuitenkaan jaksanut huvittaa minua riittävän kauaa. Mutta on kieltämättä viehättävää, kun omat vaatteet mahtuvat puolikaalle hyllylle. Samaan aikaan huomaa, miten valtavan määrän erilaista materiaa ympärilleen kaipaa.

Ei tullut yhteenvetoa tästäkään.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Ilmassa

Meillä on yskä. Ja kyllä, meillä on myös muita flunssan oireita. Silti väistämättä jää pohtimaan missä määrin meitä yskittää Wuhanin ilma.

Pekingissä järjestettiin alkukuusta Aasian ja Tyynenmeren maiden talousfoorumin Apecin kokous, minkä vuoksi kaupungissa yritettiin suuren luokan viherpesua: rakennustyömaat pysäytettiin, satoja tehtaita pysäytettiin ja puolet autoista otettiin rajoituksilla pois liikenteestä.

Siltikään Pekingin ilmaa ei saatu hyväksyttäville pienhiukkasmäärien tasolle kuin muutamana päivänä kokouksen aikana. Näin raportoi Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja Mikko Paakkanen. Hyvän ilmanlaadun rajana pidetään 25 tai 50 mikrogrammaa PM 2.5 -pienhiukkasia kuutiometriä kohden.

Wuhanissa tuo luku oli tänään 209.

Pekingiläinen kuvasi saman maiseman vuoden jokaisena päivänä. Kuva täältä.

Mutta sitten hyviin uutisiin! Tuo samainen Apec tuotti maailmalle historiallisen sopimuksen: Obama ja Xi Jinping kertoivat yhdessä sitoutuneensa kasvihuonepäästöjen vähentämiseen. Tai siis Yhdysvallat lupasi nostaa päästöjen leikkaustavoitettaan ja Kiina puolestaan kääntää kasvun laskuun vuoteen 2030 mennessä.

Ja siinäpä olivatkin ne huonot uutiset. Selitän kuvalla:

Figuuri NYtimesistä.

Sitä voi tuosta tiirailla, millä korkeudella Kiinan käppyrä kohtaa vuoden 2030. Ja täällä minä silti olen, Kiinan jääkaappilukua kasvattamassa.

Itse ajattelin haudata pääni hiekkaan ja hengittää seuraavan kerran kahden viikon päästä Sanyassa.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Ummikkona

San ge haizi. 

Kolme lasta. Se on lausahdus, jonka varmasti useimmiten olen hein ja kiitoksen lisäksi kiinaksi sanonut. Se on myös yksi harvoista asioista, jonka tunnistan puheen joukosta - kuulenhan sen kirjaimellisesti kymmeniä kertoja päivässä. Yleisin käymäni keskustelu menee siten, että satunnainen henkilö esittää minulle ihmetyksen kolmesta lapsesta, johon vastaan, että "juu-u, kolme lasta". Siihen tämä että "kauniita" tai että "hieno juttu" ja minä sanon "kiitos" tai sitten hän sanoo jotain muuta ja minä hymyilen ja kohauttelen olkiani tai sanon "en ymmärrä". Senkin osaan lausua mielestäni varsin hienosti.

Olen kuitenkin hieman pettynyt siihen, miten vähän oppimistani alkeista olen pystynyt tuomaan käytäntöön. Sanavarastoni ei tunnu myöskään lainkaan kasvavan, toisin kuin Kyöstillä, joka näyttää joka päivä oppivan - ja muistavan - uusia sanoja. Mutta ihan pian kyllä, ihan näillä main ja kohtapuoliin minun täytyy ryhdistäytyä ja alkaa tosissaan opiskella kieltä. Kokemus ummikkoudesta on jotenkin kerrassaan avuttomaksi tekevä.

Ilman Suurmetsurin työnantajaa meillä ei olisi oleskelulupahakemusta vetämässä eikä asuntoa, mutta yhtälailla Hitachi joutuu soittamaan kollegalleen pysäyttäessämme pakettiauton kadulla, että voitko neuvotella, että viekö tämä meidät kotiin ja mitä se maksaa. Niin ja kerro missä asumme! (Kuten aiemminkin totesin, taksin käyttö ei vielä kuulu hallitsemiimme arjen mukavuuksiin. Lennosta taksin saaminen näyttää olevan mahdotonta, kuten myös sen tilaaminen tällä kielitaidolla.)

Monista arjen tilanteista toki pelastaa kännykkä: karttasofta piirtää näytölle millä kadulla seisoo ja millä bussilla pääsee kotiin, käännössofta auttaa selvittämään mitä vailla on. Mutta kyllähän sitä itsensä vajaaksi kansalaiseksi tuntee, kun kulkee lapsilauman ympäröimänä kadulla ja lammasmaisesti hymyilee puhelle, jonka sisällöstä ei ole hajuakaan.

Hitachi, jonka ote kielenoppimiseen on tosiaan ollut aktiivisempi kuin minun, on ollut erityisen ihastunut kiinan fraasisanakirjaamme. Tosin senkin käytössä hieman masentavaa on, että kukaan ei ymmärrä mitä yritämme pinyin-lukuohjeista tavata, vaan he lukevat kirjasta kirjoitusmerkit. Illallistaessamme intialaisessa ravintolassa Suurmetsuri halusi tilata toisen annoksen paneer butteria. Hän haki virkkeen "saisinko toisen annoksen" fraasisanakirjasta, ja osoitti sormella astiaa. Tarjoilija nyökytti ja poistui, palatakseen hetken kuluttua aikeenaan kaataa kuumaa vettä soosikulhoomme. Hätääntyneesti huidoimme kieltäviä käsiliikkeitä.

Suurmetsurin sormi oli osoittanut väärää riviä - sitä jolla sanottiin "saisinko pullon kuumaa vettä".

Se on muuten ihan normaali pyyntö tässä maassa.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Kuvallinen todistus

Aiemman postauksen yhteydessä kyseltiin sisustuskuvien perään. Niin mieluusti kuin kuvittaisin blogiani, kännykkäni Blogger-sovellus ei sitä valitettavasti salli. Tietokoneelta en taas ole onnistunut ylittämään Kiinan suurta palomuuria (ennenkuin tänään, mutta edelleen yhteys on sietämättömän hidas).

Näistä tietoteknisistä rajoitteista johtuen kehotan kuvien ystäviä klikkaamaan itsensä instagrammin puolelle.

Muissa uutisissa: meillä on nyt paitsi internet myös pyykkiteline. Eli arki on nähdäkseni valmis. Seuraavaksi siihen pitäisi löytää sisältöä.

lauantai 8. marraskuuta 2014

No nyt sitten

Tänään vietimme aikaa kuten ihan tavalliset kiinalaiset: Ikeassa. Elinpiirimme laajeni siis kertaheitolla huimasti. Koska emme vielä ole pätevöityneet taksin käyttämiseen, teimme matkan kätevästi bussilla ja kahdella metrolla. Matkustettuamme tunnin poispäin keskustasta, maisema oli yhä täynnä pilvenpiirtäjiä. Ja rakennustyömaita. Pilvenpiirtäjien rakennustyömaita. On täällä ihmisiä, meinaan. Ikeassa oli samanaikaisesti epäilemättä saman verran porukkaa kuin Turussa asukkaita ja metrossakin vähintään yhden Forssan verran. Olen muuten melko ylpeä miten hyvin olen jo oppinut kiinalaisen jonotustyylin: otetaan tiukka ote lastenvaunuista ja pusketaan eteenpäin, riippumatta saapumisjärjestyksestä. Kyllä ne jossain kohtaa väistävät. (Toinen vaihtoehto on, että muut kiilaavat ohi oikealta ja vasemmalta.)

Arvanette siis jo, että meillä on nyt koti, jota ikealaisella haluamme sisustaa! Eilen, muutettuamme, haimme tavaratalosta petauspatjat, lakanat, tyynyt ja peitot (ja aika paljon muutakin, jonka jouduimme jättämään kauppaan, koska käteinen loppui kesken, eikä luottokortilla täällä ole juuri muuta kuin valkosipuliraastimen virkaa) ja nyt Ikeasta haimme syöttötuolin, haarukoita ja veitsiä, ynnä muuta vähän erikoisempaa tavaraa. Kaihoisasti nyyhkytin pyykinkuivaustelineosastolla, mutta sellaista emme mitenkään olisi saaneet metroreissullamme kulkemaan. (En ehkä vielä ole tullut valittaneeksi, mutta ”saavutettavuus” ei täällä ole mikään iso kysymys. Metroon saattaa helposti olla kahdet pitkät portaat, mutta ei liukuportaita, hissistä nyt puhumattakaan. Vaunuja näkeekin erittäin harvoin.)

Ihan hirveä määrä muuten tarvitaan tavaraa perhe-elämään. Vaikka kuinka minimillä koittaisi mennä, niin kattila ja paistinpannu ja lautasia ja haarukoita ja veitsiä ja lusikoita ja laseja nyt ainakin. Ja kahvikuppeja ja käsipyyhkeitä ja tiskipyyhkeitä ja kylpypyyhkeitä (kenties jopa enemmän kuin ne kolme, mitä olen tähän mennessä ostanut) ja eteismattoja ja henkareita ja pyykinkuivausteline ja potta. Pohdiskelin Hitachille, että olisikohan järkevämpää pesettää tämän paidat pesulassa kuin ostaa silitysrauta ja -lauta. Vaikka tiedän, että saamme hankkimamme tavaran lahjoitettua tarvitseviin osoitteisiin lähtiessämme, se ei poista ahdistusta, mitä kokonaisen elämän ostaminen aiheuttaa (kun kaikki ne tavarat jo omistamme Suomessa).

Asunnossa oli sohva, kaksi sänkyä, kaksi kirjoituspöytää, ruokailukalusto neljälle, jääkaappi, verhot, pesukone, televisio ja sen taso. Kaikki muu pyyhekoukuista kirjoituspöydän tuoleihin on niin
halutessaan hankittava itse. Ja nämä on niitä elämän suuria päätöksiä sitten, että tarvitaanko pyyhkeille koukku vai roikkuvatko ne ovenkahvassa kahdeksan kuukautta. Ja tarvitaanko sujuvaan elämään mikroa (ei), pölynimuria (ei) tai vessanpönttöä (saimme luvan asentaa
sellaisen omalla kustannuksellamme - emme ole ihan varmoja).

Mutta tästäpä sitä kaivattua arkea pääsee sitten rakentamaan. Ikean muovilla. Niin kotoisalta tuntui ajatus lapsista riitelemässä pinkistä mukista, että hankimme samat kirotut muovimukit tännekin. Kehtaisiko sitten vielä niin pröystäillä, että hankkisi itseään varten oikein lasisen. Senkin aika tullee.

Mutta asunto on siis oikein kiva! (Kyösti oli asuntoja katsomassa yksinään, joten hän valitsi puhtaimman – talo on kaksi vuotta vanha, seinät vastamaalatut ja jääkaappi suoraan paketista nostettu. Siinäpä muuten pohdiskeltavaa kertakäyttökulutuksesta: kymmenen vuotta vanhat talot nimetään täällä vanhoiksi – ja siltä ne näyttävät. Siksi uutta varmasti koko ajan nouseekin, kerrostalon ikä on lyhyt.) Vähän jonkassa asunto kenties on, bussimatkan päässä yliopistolta, mutta alueella on ensimmäinen kaupungissa näkemäni ulkokiipeilyteline! Ja kulman takana on hedelmäkauppaa, kahvilakin ja se bussipysäkki. 

Ja ehkä joskus vielä opin tilaamaan taksinkin!

torstai 6. marraskuuta 2014

Arkihaaveet

Alku ei ole sujunut ihan niin kuin kuvittelin. Toki odotin hassunkurisia selkkauksia viranomaisten kanssa, mutta odotuksissani olimme tähän mennessä asettuneet omaan asuntoomme kummallisten kodinkoneiden kanssa taistelemaan. Emme olleet varautuneet turistielämään, vaan tarkoitus oli käydä suoraan käsiksi arkeen. Emme siis käy kiertelemässä nähtävyyksiä, mutta silti asumme hotellissa ja joudumme taistelemaan jokaisen aterian ravintoloissa, mikä on raskasta sekä henkisesti että fyysisesti. Elinpiirimme koostuu kahdesta lähimmästä ostoskeskuksesta, joihin joka päivä päätämme olla menemättä, mutta hyvät yrityksemme tehdä jotain muuta kariutuvat toistuvasti siihen, että oikeastaan ruoka-aika meni jo ja nyt onkin pakko mennä ostarille, josta tiedämme saavamme jotain lasten mielestä syömäkelpoista. Ja usein emme saa, koska emme mene Pizza Hutiin.

Eilisaamun vietimme ulkomaalaisten terveysvirastossa arvioituttamassa kelpaavatko kalliilla euroilla teettämämme testit vai pitääkö ne ottaa uudelleen. Tämä tapahtuu siten, että ensin jonotetaan tiskillä, sitten mennään lääkärin vastaanotolle, joka pyörittelee papereita ja kysyy miksei liitteitä ole käännätetty kiinaksi. Sitten huomataan, että suurmetsurin todistukset ovat yliopistolla (kuten koko ajan tiesimme) ja tulkki-opiskelijapoika lähtee noutamaan niitä. Pojan palattua mennään uudelleen lääkärin vastaanotolle ja ihmetellään taas puuttuvia käännöksiä. Saadaan kuitenkin paperi, ettei lisätestejä tarvitse ottaa, mennään takaisin vastaanottotiskille, annetaan kaksi valokuvaa (sen paperiin liistratun valokuvan lisäksi), otetaan vielä kaupanpäällisiksi uusi valokuva, allekirjoitetaan kolmas printattu versio lääkärintodistuksesta, ja jonotetaan maksutiskille.

Sieltä saadaan vastakuitit, joilla tulokset voi hakea perjantaina. Siis tulokset siitä kelpaavatko paperimme. Lääkärinkonsultaatio olikin - luonnollisesti - vain arvio siitä saammeko jättää paperimme tutkittavaksi. Täytyy myöntää, että siinä on prosessi hiottu huippuunsa.

Kävimme myös katsomassa asuntoja. Siihen tarvitaan jälleen tulkki-opiskelija ja parin eri kiinteistövälitysfirman edustajia marssittamaan meitä kilometritolkulla pisin kaupunkia katsomassa asuntoja, jotka eivät luonnollisestikaan ole niitä, joita olemme netistä katsoneet. Ja joissa olisi vessanpytyt.

Ja sitten taas rättiväsyneiden lasten kanssa ravintolaan astioita heittelemään ja pöytien alle konttaamaan. Ja pieneen hotellihuoneeseemme tunnelmallista iltaa viettämään.

Harvoin olen näin toivonut, että arki alkaisi.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Seikkailuhenkeä

Kuherruskuukautena tunnettu ajanjakso uudessa kulttuurissa loppui lyhyeen. Suurmetsuri sai tänään avaimet uuteen kotiimme.

En oikein tiedä mitä kuvittelin kiinalaisen postdocin elintasosta. Mielestäni en nimittäin odottanut ilmaiselta asunnolta kovin suuria - Hitachin kanssa pohdimme vaadimmeko kodilta vessanpyttyä vai hyväksymmekö reiän lattiassa. Ja sehän olisi hyväksyttävä. Minimitasona kai odotin, että asunto olisi suurinpiirtein ehjä.

Suunnittelimme tänään esikoisen kanssa ostavamme sedältä kadulla viherkasveja asunnon ilostuttamiseksi. Asunto olisi vaatinut paitsi koko sedän valikoiman ja syväpuunauksen, myös melkoisesti enemmän seikkailumieltä kuin mitä meiltä näemmä löytyy.

Vessasta löytyi paitsi reikä lattiasta, myös suihku suoraan reiän yläpuolelta sekä lattialle vuotava lavuaari. Keittiön kaapit olivat rikki ja sähköhana, no, mielenkiintoinen. Seinistä löytyi edellisten asukkaiden piirroksia, entisiä hyllynpaikkoja ja irrallisia sähköpistokerasioita - kalusteina kapinen sohva ja kaksi sänkyä, joiden patjoissa tuskin haluaisimme istua tai nukkua. Taulutelevisio kyllä ja homeinen jääkaappipakastin.

Aloimme laskeskella, että esimerkiksi pesukoneen hankkiminen tuohon asuntoon olisi ollut kannattamaton investointi. Eikä asunto muuten ollut ilmainenkaan, joskaan noin 40 euron vuokraa voi pitää melko kohtuullisena.

"Tosi hieno", totesi keskimmäinen lähtiessämme. Toisilla on positiivisempi suhtautuminen asioihin kuin toisilla.

No, tuonne majoittumalla olisi varmaan saanut paremman tarinan. Päätimme kuitenkin jatkaa vielä hotellissa ja etsiä toista asuinsijaa. Jotenkin kuvittelen, että tarina saadaan siitäkin.

Jälkikirjoitus: Valitettavasti en näemmä puhelimesta onnistu liittämään tähän kuvia. Sisustusbloggaan kuvien kera myöhemmin. Ja suuret kiitokset kaikista ihanista kommenteista edelliseen! Palaan niihinkin kunhan, no, kunhan nyt tästä.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Ensi kuulumiset

Se on kuulkaa ní hâo vaan, täällä ollaan toista päivää ja netilliset prepaid-liittymät on jo puhelimissa. Kaikki on siis sujunut juuri niin helposti kuin mitä luvattiinkin. Ihmiset tuijottavat suu auki lapsilaumaamme, juuri kuten kuvittelimmekin. Keuhkot vähän sattuvat, mutta se on varmaan psykosomaattinen seuraus siitä että kadulla ei näe kymmentä metriä kauemmas. On on.

Tämän päivän illallinen syötiin Pizza Hutissa, jotta esikoinen söisi ensimmäisen ateriansa pariin vuorokauteen. Vaikka pata kattilaa tässä soittelee, itse hain sitä ennen kahvin Starbucksilta, ja siemailin sitä onnellisena kuin Burger Kingin ulkomailta löytänyt turisti.

Kaikki siis hyvin täällä. Matka sujui niin käsittämättömän jouhevasti, että minun kannattaisi lyödä rahoiksi oppikirjalla Kuinka matkustaa yli vuorokausi kolmen lapsen kanssa ja saapua perille hyvillä mielin ja levänneenä. Mutta laittaisivat fiktiohyllyyn kuitenkin, niin en taida viitsiä. Ja tuskinpa pystyn sitä toistamaan itsekään.

Unirytmissä on vähän toivomisen varaa, mutta mitäpä tuosta, kunhan nukkuvat kymmenen tuntia yhteen soittoon. Varsinkin tässä yrittäessäni saada nettiä toimimaan - helposti valvon lasten nukkumaanmenoa puoli kahteen.